Ikea-kuumetta

Konmari-prosessin myötä meiltä on lähtenyt huonekaluja vaihtoon. En ole mikään huima sisustaja, mutta Konmarin myötä olen miettinyt, millaisen kodin oikeasti haluan. Eniten haluan tilaa. Huonekalujen poistaminen onkin varsin huokea keino uudistaa kodin sisustusta! (Paitsi silloin, jos joutuu maksamaan sorttiaseman maksuja.)

Kodissamme ovat muutenkin kalusteet vaihdelleet viimeisen kymmenen vuoden aikana. Meillä ei ole suvun perintöhuonekaluja ja kalusteita on ostettu käytettynä tai saatu. Kirjahyllyt teetin Pienessä hyllykaupassa, koska halusin hyllyistä tasan romaanin syvyiset – Lundiassa harmitti hyllyjen syvyys, tilaa meni hukkaan ja hyllyille kertyi pölyä. Olen hyllykaupan hyllystöön todella tyytyväinen. (http://www.pienihyllykauppa.fi)

Ekenäset-sohva, kuva Ikea

Sohvamme ja kaksi nojatuolia ovat Ikeasta ja olen aivan rakastunut niihin. Aiemmin meillä oli sukulaisten vanha 60-luvun sohva. Se oli aikoinaan teetetty jostakin nyt varmasti uhanalaisesta viidakkopuusta ja oli niin jykevä, että muuttomiehetkin kauhistuivat painoa. Sohvan ongelma oli, että rungon sisässä oli tyhjä tila, jonne valui tavaraa: lyijykyniä ja marmorikuulia, mutta myös kaukosäätimiä ja kirjoja. Jouduin kurottamaan käden sohvan uumeniin saadakseni kamat takaisin. Käsi palasi sohvan sisästä polttavana, kirvelevänä ja pienten valkoisten paukamien peitossa. Olen allerginen kaikenlaisille hyönteisenpistoille, joten on pääteltävissä – no, ehkä ei ole hyvä idea miettiä, mitä sohvan uumenissa oikein eli. Kyseinen sohva jätti kammon käytettyjä, pehmustettuja huonekaluja kohtaan.

Kuva omasta arkistostani.

Toisen lapsen sänky on Ikeasta, toisella on kotimainen koivulaveri, jonka ostimme pilkkahintaan kadun toiselta puolelta! Rakastan Ikeaa, mutta en halua, että koko koti on Ikeaa. Valitettavasti Ikea on kokemukseni mukaan lähes ainoa firma, josta saa pieneen kotiin suunniteltuja huonekaluja. Kirjoituspöytäni on makuuhuoneessa, eikä tilaa ole paljon. Olen käynyt läpi varmasti kaikki mahdollisuudet. Kotimaisten valmistajien kirjoituspöydät ovat poikkeuksetta hyvin syviä, vähintään 80 senttiä. Sama koskee vintage-huonekaluja. Ikea on ainoa paikka, josta olen löytänyt 60 senttiä syvän kirjoituspöydän. Ikea tuntuu muutenkin olevan ainoa firma, joka tekee kapeita huonekaluja. Kun lapset nukkuivat vielä samassa huoneessa, tarvittiin kapeat sängyt. Taas kerran kotimaiset kalustevalmistajat tekivät vain leveitä lastensänkyjä, taas kerran kapeita sänkyjä löytyi vain Ikeasta. Muuramen Jolla olisi ollut minusta ihana, mutta 84 senttiä leveänä se olisi ollut liian leveä, kahden lapsensängyn hinnasta puhumattakaan.

Vaikka olen Ikean fani, tiedän ihan hyvin millaisia ongelmia massatuotantoon liittyy. Siksi on vähän hassua, että joidenkin kansalaisten on päästävä valistamaan, miksi Ikeaa pitäisi boikotoida. Siinä vaiheessa kun menemme Ikeaan, olemme yleensä tutkineet muut vaihtoehdot. Esimerkiksi nyt pitäisi saada teinipojan huoneeseen nojatuoli. Isovanhemmilla olisi, mutta he asuvat Savossa. Yhden nojatuolin jo otin roskalavalta, mutta roskalavaryhmässä peloteltiin, että ko talossa tehtiin asbestinpurkua, joten heitin tuolin pois. Oman alueen kierrätysryhmän tsekkaan melkein päivittäin, mutta sopivaa tuolia ei ole tullut myyntiin. Nojatuolin hankkimiseen vaikuttavat tosin myös allergiaseikat sekä vintage-sohvan jättämä öttiäiskammo. Kiusaus kipaista Ikeaan on suuri!

Kuva omasta arkistostani.

Pidän Ikean muotoilusta, mutta lisäksi etuna on helppous. Jopa sohvan sai tuotua tavallisella henkilöautolla. (Ikean kalusteiden kokoaminen on onneksi erityistaitoni.) Tuotteita on helppo katsoa kuvastosta ja ne on helppo saada kotiin. Minulla vaikuttaa myös palvelu: jokin aika sitten kävin Helsingin keskustan huonekaluliikkeessä, mielestäni ihan asiallisesti pukeutuneena. Muita asiakkaita ei ollut, mutta minuun ei kiinnitetty minkäänlaista huomiota, ei edes tervehditty. Myyjillä oli tärkeämpää tekemistä ja tunsin itseni likatahraksi. Ainakin Espoon Ikeassa on ihanan ystävälliset ja avuliaat myyjät!

Taannoin etsin ompelukonepöytää ja ihastuin netissä kotimaisen valmistajan pöytään, johon olisi ollut varaa. Nettisivuilla kerrottiin jälleenmyyjät, mutta näiden sivuilla pöytää ei ollut myynnissä. Laitoin meiliä valmistajalle ja kysyin, missä pöytää myydään. "No kyllä sitä Vepsäläisellä pitäisi olla." Mutta kun ei ollut! Joitakin kalusteita olen jopa tilannut netistä näkemättä huonekalua oikeasti, kun sivut ovat olleet selkeät ja toimitus kätevä. Tuntuu oudolta, ettei valmistaja osaa neuvoa, mistä tuotetta voisi ostaa. Ostamatta jäi.

Salainen unelmani, Askon tamminen Bonanza-sohva!

Ikean vastustajat tapaavat sanoa, että pitäisi ostaa käytettyä, eikä Ikeaa. Käytettyjen kalusteiden ostaminen vaatii kuitenkin aikaa ja harrastuneisuutta. Pitää joko kiertää kierrätyskeskuksia ja vintage-myymälöitä tai haravoida Facebookin kierrätysryhmiä sekä Tori.fi:tä. Kaikilla ei vain ole sellaiseen aikaa – tai kiinnostusta. Meillä on olohuoneessa 60-luvun puukaappi, jonka ostin siksi, että se sattui napsahtamaan Facebookin uutisvirtaan, kun olin koneella. Myynti-ilmoitusten haravoiminen on uuvuttavaa puuhaa!

Epätoivo

Eilen meinasin saada hermoromahduksen. Olohuone on täynnä kirppissäkkejä – aivan kuin ne lisääntyisivät yön aikana itsestään! Kaaos tuottaa lisää kaaosta. Konmari-periaatteisiin kuuluu, että kaapeista otetaan kaikki pois ja saman kategorian esineet lajitellaan samaan aikaan. Tämä on kuitenkin haastavaa, kun tavaroita on tilanpuutteen sekä huolimattomuuden takia siellä sun täällä.

Palkkasin lapsen tyhjentämään kirjahyllyn lattialle. Kirjahyllystä löytyi myös tavaroita, jotka oli mätetty kirjojen päälle odottamaan lopullista sijoitusta, esimerkiksi palasaippuoita ja pyörän lamppuja. Kirjojen välistä tuprusi myös postikortteja, paperilappuja ja kirjanmerkkejä, hiussolkia, lenksuja ja ties mitä pikkutavaraa. Pölystä puhumattakaan!

Kun kirjat olivat päätyneet lattialle, olohuoneessa ei enää mahtunutkaan kävelemään. Onneksi en ole vuosiin suhtautunut kirjoihin tunteellisesti. Nuoruudessa kirjojen omistaminen oli hyvin tärkeää. Ne olivat kai jonkinlainen minuuden rakennusosa ja tekivät omasta asunnosta kodikkaan. No tekeväthän ne vieläkin, mutta en kuitenkaan halua omistaa kirjoja, jotka ovat nurkan takana kirjaston hyllyillä saatavilla. Nykyään periaatteenani on, että uusia hyllyjä ei hankita. (Jos asuisin jossain haja-asutusalueella, missä asuintila on edullista, ajattelisin ehkä toisin.) Ostolakosta huolimatta ostin kesällä kirjoja ja niille piti saada tilaa.

Olen miettinyt, maritanko liiankin huoletta. Kirjassa neuvotaan, että jokaisen esineen kohdalla pitää pysähtyä, tunnustella, kysellä itseltään ”tuottaako tämä minulle iloa”. En pahemmin pysähtele, vaan viskaan menemään (siis kierrätykseen). Jos olen avannut venäläistä avatgardistista maalaustaidetta käsittelevän kirjan viimeksi 1990-luvulla, miksi enää seisottaisin sitä hyllyssä? Kuvataide voi olla rakasta muilla tavoin!

Kahlatessaan olohuoneen tavarakaaoksessa teini kyseli: ”Miksi sä olet ostanut kaikki nää tavarat?” Sen kun tietäisi. Minulla on aina ollut sellainen käsitys itsestäni, etten ole lainkaan materialistinen, en ole mikään himoshoppailija, enkä rakenna minuuttani tavaran varaan. Niin, totta on, etten ole koskaan välittänyt suosituimmasta merkkitavarasta ja kalliista statussymboleista. En myöskään ole kerännyt mitään arvokasta. Sen sijaan olen haalinut vanhoja lastenkirjoja ja kodinhoidon oppaita, kirjoja – joko harvinaisia tai erityisen kauniita – vanhoja vaatteita, kumitossuja, hassuja astioita, erikoisia koriste-esineitä ja kynttilänjalkoja, ihania muistikirjoja sekä vihkoja ja niin edelleen. Kun se kaikki päätyy läjään, joutuu todella tarkistamaan käsitystään itsestään antimaterialistisena henkilönä! Ja kyllähän edulliseenkin kamaan ja kirppisroinaan palaa rahaa, kun sitä on paljon.

Surullinen tosiasia on, että kirppiskasseista ei ole juuri lainkaan lasten tavaroita, koska he ovat paljon antimaterialistisempia kuin minä. Yhteisiä tavaroita, kuten astioita, toki on. Silti kodin tavarakaaos on enimmäkseen minun aikaansaannostani.

”Mikset sä vaan heitä tätä kaikkea pois?” teini kysyi. Konmari-projektin myötä olen totta tosiaan lopullisesti ymmärtänyt, että (nykyään) tavaraa on vaivatonta saada omaksi, mutta siitä eroon pääseminen onkin sitten kallista ja hankalaa. Taloyhtiön jätekatokseen ei voi viedä mitä vain, esimerkiksi huonekaluja. Lahjoitimme teinin kirjoituspöydän pois Ikea-kirppiksen kautta, koska hän ei ole ikinä tehnyt sen ääressä läksyjä. Minun piti kuurata pöytä, mitata se, kuvata viat ottajalle, kiirehtiä vanhempainillasta etuajassa ja kantaa pöytä ottajan autoon.

Helsingissä kierrätyskeskuksen noutopalvelu on niin ruuhkautunut, että noutoa olisi joutunut odottamaan neljä viikkoa. Joudun siis pummaamaan kyydin sukulaisilta, jotta pääsen kirppissäkeistä eroon. Jos joudun laittamaan jotain isompaa kaatopaikalle, joudun tilaamaan maksullisen noudon. Ja myös sorttiaseman noutopalvelu on usein ruuhkautunut! Lajittelu vie loputtomasti aikaa: minkä kehtaa antaa kierrätykseen, mikä menee roskiin, mikä kavereille. Esimerkiksi sohvat ovat nykyään ongelmajätettä, harva sohva kelpaa edes kierrätyskeskukseen. Edellistä sohvaamme (joka oli 60-luvulta) tarjosin monissa kierrätysryhmissä, mutta lopulta jouduin tilaamaan sorttiaseman maksullisen kuljetuksen.

Kirjahyllystä löytyi sanelukone 1990-luvulta, toimiva, mutta saakohan siihen enää edes C-kasetteja? Sanelukonetta on hyödynnetty viimeksi lasten leikeissä, koska sillä aikaan "pikkuoravapuhetta".

Maailmassa on kerta kaikkiaan liikaa tavaraa, tai ainakin länsimaissa on. Moni sanoo, ettei tavara mene enää kaupaksi siivouspäivän kirppiksillä tai Facebookin kierrätysryhmissä, Huuto.netissä eikä Tori.fissä. Cd-levyistä ja kirjoista on vaikea päästä eroon. Käytetyt astiat kelpaavat vain, jos ne ovat Iittalaa tai Arabiaa. Toisaalta merkkivaatteetkaan eivät kuulemma mene kaupaksi, ainakaan säälliseen hintaan.

Kaaoksen keskellä ahdisti myös ajatus siitä, millaisen esimerkin annan lapsilleni. Viimeiset pari vuotta meillä on ollut jatkuvasti menossa kirppissäkkejä ulos. Toisaalta, ehkä esimerkkini opettaa, että ei todellakaan kannata ostaa yhtään mitään tavaraa...

Vaatekaappipoliisi

Luin aamulla tämän blogikirjoituksen ammattijärjestäjän käyttämisestä. Mieleen palasivat kokemukset kymmenen vuoden takaa. Tuolloin telkkarissa näytettiin Trinnyn ja Susannahin sarjaa Tyyliä vai ei (What Not to Wear), johon olimme nuoruudenystävieni kanssa koukussa. Koska Trinnyä ja Susannahia olisi luultavasti ollut vaikea saada Suomeen neuvomaan tavallisia naisia, päätimme järjestää saman palvelun toisillemme. Leikin nimeksi tuli Vaatekaappipoliisi.

Tapasimme vuorotellen kunkin kotona. "Uhri" esitteli vaatteitaan, siis puki ne päälleen, ja "raati" arvosteli rehellisesti. Koska olimme vanhoja ystävyksiä, kukaan ei pahoittanut mieltään. Tunsimme myös toistemme tyylin ja mieltymykset. Tarjolla oli aina teetä ja herkkuja, kun yksi mannekeerasi asujaan ja muut neuvoivat, mitä kannattaisi säästää. Joistakin vaatteista keskusteltiin perinpohjin, ja kukin sai hyödyllisiä neuvoja tulevia hankintoja varten.

Nuorena rakastin Jackpotin kukallista haalaria. Nykyään se näyttää jättiläisvauvan vaatteelta!

Ulkopuoliset silmät tulivat todella tarpeeseen. Muuttuva elämäntilanne vaatii usein myös garderobin päivittämistä. Toisaalta naisen vartalokin muuttuu iän karttuessa. Raati vahti, että epäsopivat vaatteet tosiaan menivät kirppissäkkiin tai roskikseen.

Puuha oli todella hauskaa. Yksi meistä oli säästänyt mitä karmeimpia 1980-luvun muotivaatteita, joille nauroimme vedet silmissä. Hän oli saanut osan näistä joltain sukulaiselta, joka ajatteli, että työelämään siirtyessä nuori tyttö tarvitsisi siistejä vaatteita. Siinä vaiheessa vaatteet vain olivat menneet auttamatta muodista. Verkkokalvoilleni on syöpynyt esimerkiksi fuksianpunainen polyesterisatiinipusero, jossa riitti röyhelöä, ruusuketta ja olkatoppauksia.

Jos ei ole varaa kutsua kotiin ammattimaista pukeutumisneuvojaa, kannattaa siis pyytää ystäviä apuun!

Paperisota

Löysin kaapista alter egoni, vaaleanpunaisen astronautin.

Martoilla on tunnettu sanonta, että jouluksi ei tarvitse siivota kaappeja, jos ei aio viettää aattoa kaapissa. Sanonta on aina ollut mielestäni vähän ristiriitainen, vaikka ymmärränkin, että tarkoitus on helpottaa joulustressaajien oloa. Ehkä on olemassa ihmisiä, joille tavarat, jotka ovat poissa silmistä, ovat oikeasti poissa mielestä – tuntuu kuitenkin, että aika monille täydet kaapit ovat taakka. Vaikka roinia ei joka hetki ajattelisi, ne jotenkin varjostavat elämää.

Konmari-ryhmässä tulee jatkuvasti esiin epätietoisuus sen suhteen, mitä papereita saa heittää pois (ja miten). Olen koko aikuisikäni ollut paperivainoharhainen. Minulla on tallessa kaikki aikuiselämän tiliotteet ja veroilmoitukset, palkkakuitit ja ties mitkä. Erittäin hyvässä tallessa – kun tarvitsin erästä työtä varten tutkintotodistusta, minulla ei ollut hajuakaan, missä se oli (siellä ”tärkeiden papereiden” seassa tietenkin) ja jouduin tilaamaan uuden. Ainakin Helsingin yliopistossa se onneksi kävi helposti. (Hassua tavallaan, että viimeiset parikymmentä vuotta kaikki työnantajat ovat uskoneet vain omaa sanaani, kun olen ilmoittanut olevani maisteri!)

Lapsi teki itselleen päiväkotiaikoina tärkeän paperin. Mitähän kieltä lienee? Tämänkin dokumentin olen säilönyt "tärkeiden papereiden" joukkoon.

Ryhmässä on onneksi muitakin, joille papereiden läpikäyminen aiheuttaa suurta ahdistusta. Moni käy läpi jopa nuoruuden päiväkirjat, teinikalenterit ja kirjeet. Ikävistä työpaikoista saatujen työtodistusten kohtaaminen saattaa ahdistaa ja masentaa. On avioeropapereita ja lääkärintodistuksia, jotka ovat muuttaneet elämän suunnan. Minulla on eräässä yläkaapissa kuolleen läheisen suruaddressit. On tuntunut, ettei niitä voi heittää paperinkeräykseen, mutta niiden läsnäolo kaapissa ahdistaa! Sain vihdoin laitettua sukulaisille viestiä ja kysyttyä, mitä teen addresseille.

Teini-ikäisestä saakka olen pelännyt, että heitän pois jonkin tärkeän paperin. Turvallisinta on siis ollut säästää kaikki. Olen kyllä mapittanut tositteita, toisessa yläkaapissa on mappikaupalla tiliotteita, veroilmoituksia, vakuutuspapereita ja lääkärien lausuntoja. Äitini on jo useaan kertaan vihjannut, että mappikuormaa voisi karsia, mutta olen saanut paniikkihepulin. Paperit ovat tietoturvajätettä, jonka hävittäminen ei kerrostalossa ole helppoa. Jotkut liottavat arkaluontoisia papereitaan vedessä, jolloin niitä ei voi laittaa kierrätykseen. Olen suunnitellut, että vien paperit mökille ja poltan – riippuu siitä, kuinka valtavia määriä niitä tulee! Muuttoauton tilaaminen vanhoille papereille ei ehkä ole mielekästä.

Vainoharhaisuudelle on syynsä. Harrastan roskalavoja ja usein niistä löytyy sellaisenaan arkaluontoisia dokumentteja. Vainajan koko elämä saatetaan kipata surutta lavalle: koulutodistukset, vekselit, lainakirjat, vakuutuspaperit, lääkärintodistukset – kyllä vainajakin ansaitsisi jonkinlaisen yksityisyyden suojan! Myös elävät ihmiset heittävät roskiin papereita, joista käy ilmi kaikki sosiaaliturvatunnuksesta tilin saldoon.

Kuitit talteen! Tai parasta säilöä samantien koko lompakko "tärkeiden papereiden" laatikkoon numero 2837.

Tuntuu tyhmältä kun tajuaa, miten kauan täydet kaapit ja komerot, ja esimerkiksi juuri paperipaljous, ovat ahdistaneet mielen perällä. Miksen tehnyt jotain jo kauan sitten?

Aarrekartta

Emma Solveigsdotterin Instagram-kanava.

Konmari-ajatteluun kuuluu myös visioiminen, pitäisi miettiä, millaisen elämän haluaa. Tällä saralla olen miettinyt vasta sisustusta. Olen koonnut Pinterestiin "aarrekarttaa". Rahaa ei ole nimeksikään ja inspiraatiokuvat ovatkin sellaisia, joissa korostuu, öh, tyhjä tila. Koska kotimme on vain 75 neliötä, tavoitteenani on pelkistyneisyys. Siihen voi pyrkiä tavaraa karsimalla ja värisävyihin panostamalla.

Suosikkisisustuslehteni on australialainen Real Living. Yksi numero maksaa Ziniossa vain 1,99 €. Lehden esittelemät kodit ovat rentoja, niissä on paljon kirppistavaraa ja kekseliäitä ratkaisuja. Lehdestä huokuu hyväntuulisuus, jonka yhdistänkin mielikuvissani australialaisuuteen.

Marittajia sun muita raakkaajia ja karsijia kritisoidaan usein siitä, että heitetään vanhaa tavaraa pois ja ostetaan uutta tilalle. En ylipäätään käsitä, mitä iloa kukaan saa muiden ihmisten ratkaisujen kritisoimisesta – koti on hyvin henkilökohtainen paikka, tehköön kukin siellä mieleisensä ratkaisut. Enkä usko, että kukaan, joka on uurastanut läpi kaapit, lipastonlaatikot, ullakot ja varastot kuluttaa enää huolta vailla.

Emman tyyli on mielestäni zen, eikä kolkko.

Jossain kolumnissa (taas kerran, kolumnisteilla taitaa olla pakkomielle sisustamisen inhoamisesta ja/tai Konmarin haukkumisesta) kirjoitettiin, että sisustuslehtikodit ovat kolkkoja ja kylmiä. Sehän on makuasia, minusta nykyajan tyyli, jossa yhdistetään vaaleita sävyjä ja luonnollista puuta, on rauhoittava. Talomme on vuodelta 1960 ja 60-lukuun viittaavat huonekalut sopivat henkeen. Tuntuisi hassulta sisustaa tämän ajan asunto kukkatapeilla ja sintsillä.

Kuva Living Etc. Digilehteä saa lainata Helsingin kaupunginkirjaston e-lehtilainaamosta.

Moni kirjoittaja tuntuu kuvittelevan, että Konmari tarkoittaa automaattisesti sisustusta, josta on karsittu kaikki mahdollinen niin että lopputulos muistuttaa ketjuhotellin huonetta. Maritushan ei tarkoita karsimista, raakkaamista eikä poisheittämistä, vaan sitä, että käydään läpi jokainen kodin tavara ja mietitään, tuottaako se iloa. Jos on kiintynyt jokaiseen paperiliittimeen ja päiväkotiaskartelun tuotokseen, mitään ei tarvitse panna pois.

Kuva: Real Living Australia

En juuri usko kodin energiakenttiin tai muuhun new age -tyyliseen, mutta oudosti tuntuu, että kun kaapeista ei enää pursuile tavaraa ulos, omakin olo on kepeämpi ja tasapainoisempi.

4. kylpyhuone

Hopeakorut Mujin lokerorasiassa. Tulisipa Suomeen Mujin myymälä!

Kylpyhuone on ollut hyvässä kuosissa jo pitkään. Päätin vuosia sitten, etten halua enää elää purkkikaaoksen keskellä. Sitä ennen saatoin ostaa edullista peruskosmetiikkaa piristysmielessä. Sittemmin olen minimoinut kosmetiikan. Pesen meikin pois munasaippualla (sama pala on käytössä jo neljättä vuotta) ja käytän vauvarasvaa – tällä hetkellä suosikkini on HIPP-sarjan voide. Vartalovoidetta en käytä koskaan. Pyrin siihen, että laittaisin iholle mahdollisimman vähän kemikaaleja, ja että kylpyhuoneessa olisi vain vähän purkkeja. Sukulaiseni valmistama pihkasalva on suosikkituotteeni!

Clas Ohlsonin työkalurasiassa ovat helminauhat sekä suvun kaulakello.

Korut järjestin jo kauan sitten lokerorasioihin. Arkena käytän vain minimalistisia hopeakoruja. Helminauhat ovat bileitä varten. Hiuksissa en käytä muotoilutuotteita, pinnejä tai väkkyröitä. En kestä sitä, että laatikot ovat täynnä lenksuja ja tukkavälineitä. Olen pitänyt hiuslenkkejä jo vuosia jousihaassa. Siinä ne ovat aina tarjolla.

Luksustuotteita edustavat Tallinnasta hankitut aromaterapiaöljyt, joita säilytän hohdokkaasti raejuustopurkissa.

Pyrin kaikessa kosmetiikassa minimalismiin. Käytän luonnollista meikkiä ja olen mahdollisimman paljon ilman ehostusta, jotten muutu sellaiseksi naiseksi, joka ei voi viedä roskia paljaalla naamalla. Uskon, että vedenjuonti, uni ja raitis ilma ovat iholle parempia kuin ihmeseerumit. Jos käytän kuorintavoidetta, teen sen itse raakaruokosokerista ja oliiviöljystä. Ajatus mikromuovista on ahdistava!

Häpeä

Eikö tämä lopu koskaan?!

Muutamassa kolumnissa on kesän mittaan ilmaistu ajatus, että "marittajien" pitäisi hävetä, koska heittävät tavaraa pois ja pahimmillaan ostavat uutta tilalle. Suomalaisten hiilijalanjälki on muutenkin liian suuri!

On vaikea kuvitella, että joku ei häpeäisi käydessään läpi kaappejaan ja raakatessaan turhaa tavaraa kierrätykseen. Kun karsin ompelu- ja askartelutavarat, lopputuloksena oli yksi suuri "pakolaiskassi" tavaraa kierrätyskeskukseen ja jätesäkillinen roskaa. Lisäksi annoin ystävälleni vähän tarvikkeita. Totta kai se hävettää ja nolottaa! Ainakin pääkaupunkiseudulla kierrätyskeskuksissa on onneksi tosi hyvin organisoidut käsityöosastot, vaikka ei sekään poista häpeää.

"Pakolaiskassin" lisäksi on taas kertynyt kolme Clas Ohlsonin sinistä säkkiä kierrätykseen menevää tavaraa. Lisäksi olen myynyt ja antanut tavaraa alueeni kierrätysryhmässä. Vaatteiden raakkaaminen teki monta säkkiä henkareita tarpeettomaksi, henkarit annan ilmaiseksi eteenpäin.

Tuntuu oudolta, että Konmarista on kirjoitettu (ainakin Suomessa) melko pilkallisesti ja ylenkatseellisesti. Ainakin minussa kaappien läpikäyminen on saanut aikaan oivalluksia, jotka varmasti vaikuttavat tulevaan kuluttamiseen. Ekologisesti olen kyllä pyrkinyt elämään noin 8-vuotiaasta saakka, mutta välillä on lipsunut.

Tähänastisia huomioita:
– haksahdan helposti kaikenlaisiin "käteviin" kapineisiin, kuten leikkuriin, jolla saa yhdellä kertaa omenankodan pois ja omenan lohkoihin. En käyttänyt sitä kertaakaan.
– olen heikkona peltirasioihin. Ne ovat epäkäytännöllisiä, koska päältä ei näe, mitä rasiassa on. Laitoin kaikki peltilaatikot kierrätykseen ja ostin tilalle läpinäkyvät muoviset.
– hamstraan kirppiksiltä alkuperäispakkauksissa olevia sukkahousuja. Niitä kertyi iso säkillinen. En luultavasti tarvitse loppuelämäni aikana uusia sukkahousuja.
– ostan ja ompelen vaatteita jonkun toisen elämää varten. Jonkun, joka on töissä toimistossa. Työskentelen yksin ja viihdyn parhaiten löysissä, pehmeissä asuissa, en tyköistuvissa kotelomekoissa.
– koska kotona ei ole rahaa tehdä remonttia, kuvittelen kohentavani kodin ilmettä maljakoilla ja tyynynpäällisillä. Oikeasti viihtyisyys lisääntyy tavaraa karsimalla.
– hamstraan lapsille liikaa vaatteita kirppiksiltä.
– kuvittelen kipsuttavani kaupungilla kädessä pidettävän käsilaukun kanssa. Oikeasti käytän aina yliolanlaukkua, koska haluan pitää kädet vapaina.

Eräs asia, joten olen alkanut katsella uudesta näkökulmasta on dyykkausharrastus. Kärsin ekoahdistuksesta, enkä oikein kestä sitä, että hyvää tavaraa jää roskalavalle/roskikseen. Tänään kiikutin pelastamani tuolin uudelle omistajalle. Dyykatessakin pitäisi ottaa vain omaan tarpeeseen, vaikka se tarkoittaisi, että hyvää kamaa menee kaatopaikalle. Poikkeuksena tietysti arvoesineet.