Epätoivo

Eilen meinasin saada hermoromahduksen. Olohuone on täynnä kirppissäkkejä – aivan kuin ne lisääntyisivät yön aikana itsestään! Kaaos tuottaa lisää kaaosta. Konmari-periaatteisiin kuuluu, että kaapeista otetaan kaikki pois ja saman kategorian esineet lajitellaan samaan aikaan. Tämä on kuitenkin haastavaa, kun tavaroita on tilanpuutteen sekä huolimattomuuden takia siellä sun täällä.

Palkkasin lapsen tyhjentämään kirjahyllyn lattialle. Kirjahyllystä löytyi myös tavaroita, jotka oli mätetty kirjojen päälle odottamaan lopullista sijoitusta, esimerkiksi palasaippuoita ja pyörän lamppuja. Kirjojen välistä tuprusi myös postikortteja, paperilappuja ja kirjanmerkkejä, hiussolkia, lenksuja ja ties mitä pikkutavaraa. Pölystä puhumattakaan!

Kun kirjat olivat päätyneet lattialle, olohuoneessa ei enää mahtunutkaan kävelemään. Onneksi en ole vuosiin suhtautunut kirjoihin tunteellisesti. Nuoruudessa kirjojen omistaminen oli hyvin tärkeää. Ne olivat kai jonkinlainen minuuden rakennusosa ja tekivät omasta asunnosta kodikkaan. No tekeväthän ne vieläkin, mutta en kuitenkaan halua omistaa kirjoja, jotka ovat nurkan takana kirjaston hyllyillä saatavilla. Nykyään periaatteenani on, että uusia hyllyjä ei hankita. (Jos asuisin jossain haja-asutusalueella, missä asuintila on edullista, ajattelisin ehkä toisin.) Ostolakosta huolimatta ostin kesällä kirjoja ja niille piti saada tilaa.

Olen miettinyt, maritanko liiankin huoletta. Kirjassa neuvotaan, että jokaisen esineen kohdalla pitää pysähtyä, tunnustella, kysellä itseltään ”tuottaako tämä minulle iloa”. En pahemmin pysähtele, vaan viskaan menemään (siis kierrätykseen). Jos olen avannut venäläistä avatgardistista maalaustaidetta käsittelevän kirjan viimeksi 1990-luvulla, miksi enää seisottaisin sitä hyllyssä? Kuvataide voi olla rakasta muilla tavoin!

Kahlatessaan olohuoneen tavarakaaoksessa teini kyseli: ”Miksi sä olet ostanut kaikki nää tavarat?” Sen kun tietäisi. Minulla on aina ollut sellainen käsitys itsestäni, etten ole lainkaan materialistinen, en ole mikään himoshoppailija, enkä rakenna minuuttani tavaran varaan. Niin, totta on, etten ole koskaan välittänyt suosituimmasta merkkitavarasta ja kalliista statussymboleista. En myöskään ole kerännyt mitään arvokasta. Sen sijaan olen haalinut vanhoja lastenkirjoja ja kodinhoidon oppaita, kirjoja – joko harvinaisia tai erityisen kauniita – vanhoja vaatteita, kumitossuja, hassuja astioita, erikoisia koriste-esineitä ja kynttilänjalkoja, ihania muistikirjoja sekä vihkoja ja niin edelleen. Kun se kaikki päätyy läjään, joutuu todella tarkistamaan käsitystään itsestään antimaterialistisena henkilönä! Ja kyllähän edulliseenkin kamaan ja kirppisroinaan palaa rahaa, kun sitä on paljon.

Surullinen tosiasia on, että kirppiskasseista ei ole juuri lainkaan lasten tavaroita, koska he ovat paljon antimaterialistisempia kuin minä. Yhteisiä tavaroita, kuten astioita, toki on. Silti kodin tavarakaaos on enimmäkseen minun aikaansaannostani.

”Mikset sä vaan heitä tätä kaikkea pois?” teini kysyi. Konmari-projektin myötä olen totta tosiaan lopullisesti ymmärtänyt, että (nykyään) tavaraa on vaivatonta saada omaksi, mutta siitä eroon pääseminen onkin sitten kallista ja hankalaa. Taloyhtiön jätekatokseen ei voi viedä mitä vain, esimerkiksi huonekaluja. Lahjoitimme teinin kirjoituspöydän pois Ikea-kirppiksen kautta, koska hän ei ole ikinä tehnyt sen ääressä läksyjä. Minun piti kuurata pöytä, mitata se, kuvata viat ottajalle, kiirehtiä vanhempainillasta etuajassa ja kantaa pöytä ottajan autoon.

Helsingissä kierrätyskeskuksen noutopalvelu on niin ruuhkautunut, että noutoa olisi joutunut odottamaan neljä viikkoa. Joudun siis pummaamaan kyydin sukulaisilta, jotta pääsen kirppissäkeistä eroon. Jos joudun laittamaan jotain isompaa kaatopaikalle, joudun tilaamaan maksullisen noudon. Ja myös sorttiaseman noutopalvelu on usein ruuhkautunut! Lajittelu vie loputtomasti aikaa: minkä kehtaa antaa kierrätykseen, mikä menee roskiin, mikä kavereille. Esimerkiksi sohvat ovat nykyään ongelmajätettä, harva sohva kelpaa edes kierrätyskeskukseen. Edellistä sohvaamme (joka oli 60-luvulta) tarjosin monissa kierrätysryhmissä, mutta lopulta jouduin tilaamaan sorttiaseman maksullisen kuljetuksen.

Kirjahyllystä löytyi sanelukone 1990-luvulta, toimiva, mutta saakohan siihen enää edes C-kasetteja? Sanelukonetta on hyödynnetty viimeksi lasten leikeissä, koska sillä aikaan "pikkuoravapuhetta".

Maailmassa on kerta kaikkiaan liikaa tavaraa, tai ainakin länsimaissa on. Moni sanoo, ettei tavara mene enää kaupaksi siivouspäivän kirppiksillä tai Facebookin kierrätysryhmissä, Huuto.netissä eikä Tori.fissä. Cd-levyistä ja kirjoista on vaikea päästä eroon. Käytetyt astiat kelpaavat vain, jos ne ovat Iittalaa tai Arabiaa. Toisaalta merkkivaatteetkaan eivät kuulemma mene kaupaksi, ainakaan säälliseen hintaan.

Kaaoksen keskellä ahdisti myös ajatus siitä, millaisen esimerkin annan lapsilleni. Viimeiset pari vuotta meillä on ollut jatkuvasti menossa kirppissäkkejä ulos. Toisaalta, ehkä esimerkkini opettaa, että ei todellakaan kannata ostaa yhtään mitään tavaraa...